Tervetuloa matkalle! Kutsun sitä säveltäjän poluksi. Ajatuksena on julkaista keskeisiä teoksiani vuosien varrelta ja tuoda esiin, miten olen kehittynyt esteettisesti, sävellysteknisesti ja ennen kaikkea taiteellisesti – aina tähän hetkeen asti, jossa koen olevani valmis astumaan esiin modernin taidemusiikin säveltäjänä. On aika aloittaa toinen luku.
Waehnen: Kilpilaulu (demo vuodelta 2002)
Altolle, huilulle, klarinetille, fagotille, alttoviululle ja pianolle
Edellisessä luvussa esitelty “Who are we?” oli esimerkki taiderockistani, joka ensinnäkin ohjasi minut kohti kiehtovaa ajatusta ryhtyä taidemusiikin säveltäjäksi ja myöhemmin rohkaisi levittämään siipeni. En muista koko ajatusprosessia kaikkine vaiheineen, mutta onneksi ensimmäisestä länsimaisen taidemusiikin sävellyksestäni on olemassa soiva dokumentti, ja olen ylpeä voidessani jakaa sen kanssanne tässä blogikirjoituksessa.
Kilpilaulu on sävelletty Eeva Kilven runoon. Soitin kirjailijalle ja kysyin lupaa, jonka hän minulle antoi. Alkuperäinen ajatus oli säveltää kolme laulua hänen runoihinsa, mutta lopulta sävelsin vain yhden. Kun kerroin Eevalle, että aion säveltää runon “Kuolema, ota minut käsivarsillesi”, hän sanoi jotakin tyyliin: “Oi, se on hyvin surullinen.” Niin on. Nykyään Kilpilaulu on teoksen nimi, sillä olen aina viitannut siihen tällä nimellä pikemminkin kuin runon pidemmällä otsikolla.
Olin kuunnellut paljon klassista ja modernia taidemusiikkia, mutta en ollut koskaan aiemmin uskaltanut kokeilla itse sen säveltämistä. Olin kuitenkin opiskellut musiikkiopistossa vuodesta 1986 lähtien, joten osasin lukea ja kirjoittaa nuotteja. Yleisiin musiikkiopintoihini kuului runsaasti erilaisia harjoituksia. Lisäksi minulla oli takanani kymmeniä pop- ja rock-kappaleita — onhan senkin pakko merkitä jotakin. Tekniset asiat eivät siis olleet varsinainen este, sen muistan. Nyt jälkeenpäin ajatellen koko siirtymä taidemusiikin pariin tuntuu itse asiassa väistämättömältä.
Muistan, että Kilpilaulun säveltäminen oli musiikillisesti äärimmäisen kaunis ja vapauttava kokemus. Tuntui yksinkertaisesti hienolta luoda tämänkaltaista musiikkia itse ja käsitellä jotakin niin olennaista inhimillisesti ja ilmaisullisesti. Täydellisen vapauden tunne oli äärimmäisen tyydyttävä. Tätä taidemusiikki minulle edelleen ennen kaikkea on: väline, jossa ei tarvitse välittää genrerajoista. Kun nyt katson teosta, vaikuttaa siltä, että soitinnus ja ilmaisutapa tulivat minulle hyvin luontevasti. Demotallennetta kuunnellessa tuntuu kuin olisin ollut tämän musiikin kanssa kotonani heti alusta lähtien, huolimatta joistakin teknisistä seikoista, jotka tekisin nykyisen kokemukseni myötä toisin.
Mitkä mahtoivat olla sävellyksen lähtökohdat? Niitä on itse asiassa useita. Yksi oli tietenkin äärimmäisen vaikuttava runo, jota ennen musiikista ei ollut olemassa säveltäkään. Toinen lähtökohta liittyy vahvasti ensimmäiseen: kävin sävellystyön aikana läpi melko vakavaa uupumusta, joka johti lopulta siihen, että keskeytin Sibelius-Akatemian opinnot ja siirryin Helsingin yliopistoon. Se oli yksi elämäni käännekohdista. Siihen asti olin ollut taiteellisesti suuntautunut nuori mies, joka tiedostamattaan yritti miellyttää kaikkia ja hajautti keskittymisensä kaikkialle — myös musiikillisesti. Juuri noina päivinä päätin karsia elämästäni kaiken epäolennaisen ja keskittyä olennaiseen. Olen edelleen onnellisesti tuolla tiellä. Voimakas runo ja sen säveltäminen auttoivat minua ilmaisemaan kokemaani ahdistusta ja sitä kautta selviytymään uupumuksesta. Nousin kriisistä huomattavasti vahvempana ja aidosti tietoisena siitä, kuka olen. Tämä laulu on minulle merkittävä henkilökohtainen dokumentti — se muistuttaa minua yhä poluista, joita ei kannata kulkea, itseni kunnioittamisen tärkeydestä ja siitä, että minun on elettävä ennen kaikkea itselleni sopivaa elämää. Vain siten voin olla avuksi ja iloksi myös muille.
Kolmas lähtökohta Kilpilaululle on luonnollisesti musiikillinen. Sibeliuksen ilmaisuvoimaisen ja intiimin neljännen sinfonian vaikutus on ilmeinen. Huilu korkealta vasten fagotin hidasta säveltä aloittaa koko teoksen. Hyvin sibeliaaninen ele, eikö? Il Tempo Largo. Toinen vaikutteeni on Tšaikovskin kuudes sinfonia, Pateettinen, h-mollissa. Kyllä, noina vaikeina aikoina Sibeliuksen neljäs ja Tšaikovskin Pateettinen olivat minulle kaikki kaikessa. Muistan ajatelleeni, ettei maailmassa ole sellaista tuskaa, jota musiikki ei voisi ilmaista. Eräänlaisena kunnianosoituksena solistin laulama päämelodia alkaa laajennetussa h-mollissa — Pateettisen sävellajista. Mikään muu sävellaji ei olisi kelvannut.
Teknisissä sävellyksellisissä ratkaisuissa päätin luottaa sydämeeni, intuitiooni, kokemukseeni ja korviini. Vaikuttaa siltä, että jo tässä ensimmäisessä teoksessa löysin jotakin olennaista itsestäni: pidän saumattomasta liukumasta tonaalisuudesta modaalisuuteen, kromatiikkaan ja mikrosävelisyyteen — ilmaisun ohjatessa ja ollessa ensisijainen päämäärä. Ensimmäiset kolme ovat tässä teoksessa selvästi läsnä, neljäs vain eräänlaisena akustisena leikkinä, jossa piano tuplaa fagotin kvintin (oktaavia ja kvinttiä ylempää, viitaten voimakkaaseen yläsäveleen). Joka tapauksessa kieltäydyn edelleen rajoittamasta musiikillisia keinojani miellyttääkseni jotakin esteettistä koulukuntaa. Voin halutessani olla musiikissani hyvin tonaalinen ja perinteinen tai hyvin moderni, uutta etsivä ja dissonoiva. Tämäkin tasapaino on pysynyt samana vuosien varrella.
Vahva pyrkimys koherenssiin on myös edelleen läsnä sävellyksissäni ja se on selvästi havaittavissa Kilpilaulussa. Teoksessa on muutamia musiikillisia motiiveja, joita kehitetään matkan varrella. Tätä olen aina ihaillut Sibeliuksessa: musiikin orgaanista kasvua. Pyrin samaan tässä teoksessa. Lopputuloksena musiikki tuntuu loogiselta. Toisaalta se ei ole minulle asia, jota joutuisin erityisesti työstämään — koen, että musiikin perusominaisuus on rakentaa sen varaan, mitä on jo ollut. Se, että olen vahvasti sibeliaaninen ja beethoveniaaninen, on musiikillisen olemukseni ytimessä. Tasapaino yhtenäisyyden, moninaisuuden, ilmaisun ja vahvojen kontrastien välillä on yhä aivan olennaista minulle.
Entä estetiikka nykyhetkestä katsottuna? Jos säveltäisin teoksen tänään, korjaisin tiettyjä asioita ja jotkin kohdat olisivat erilaisia. Mukana on tiettyä naiiviutta, ainakin omasta mielestäni. Toisaalta arvostan teoksen aitoa tunnelmaa — siinä ei ole teknistä pätemistä, jota säveltäjien on usein tietoisesti vältettävä, itseni mukaan lukien. Lopulta, jos musiikki kommunikoi, on aitoa ja tekee vaikutuksen, enempää sävellykseltä ei voi vaatia.
Demo äänitettiin Sibelius-Akatemiassa ja esittäjinä toimivat opiskelijatoverini. En itse soittanut tai laulanut, vaan toimin tuottajana ja ohjasin harjoitus- ja äänitysprosessia. Kyseessä oli studiolive joillakin päällekkäisäänityksillä. Muistan, että osalle kollegoistani teoksen äänittäminen oli raskasta, koska runo ja musiikki ovat niin täynnä ahdistusta. Olimme nuoria, mutta yhtäkkiä käsiteltävänä oli jotakin todella vakavaa. Joka tapauksessa mielestäni kaikki tekivät hienoa työtä. Haluan mainita erityisesti Laura Miettisen, joka lauloi myös luvussa I “Shistavich: Who are we?”, mutta silloin populaarimusiikin tyylissä ja estetiikassa. On kiinnostavaa kuulla, miten estetiikat eroavat. Rakastan hänen ääntään ja tulkintaansa molemmissa teoksissa.
Miten tämän kaiken voisi tiivistää? Minulle Kilpilaulu oli ratkaiseva, koska sen kautta pystyin pukemaan musiikiksi uupumuskokemukseni, joka oli siihenastisen elämäni suurin kriisi. Ymmärsin, ettei ole mitään, mitä musiikki ei voisi ilmaista, ja elän tässä vakaumuksessa edelleen. Lisäksi tämä on aidosti ensimmäinen modernin länsimaisen taidemusiikin teokseni. Tietystä naiiviudesta tai paljaasta, jopa primitiivisestä ilmaisusta huolimatta vaikuttaa siltä, että löysin taidemusiikissa oman musiikillisen ääneni välittömästi. Tällaisilla kokemuksilla on pysyvä vaikutus, vaikka matkani tekikin myöhemmin monia mutkia. Siemen oli kylvetty, vaikken vielä ollut valmis luopumaan rockista, jonka parissa olin toiminut niin monta vuotta.
Säveltäjän polun Luku 3 käsittelee sitä, miten jatkoin taidemusiikin säveltämisen opiskelua mutta päädyin sattumalta progressiiviseen rockiin, joka yhdisti taidemusiikin ja rockin ja jonka kautta pystyin ilmaisemaan sisäistä musiikillista kahtalaisuuttani monien vuosien ajan samalla kun taidemusiikko minussa sai kasvaa hitaasti.
